Isäni itsemurha viime kesänä ei riittänyt pitämään minua tarpeeksi syvissä vesissä. Jokin aika sitten mieheni ilmoitti haluavansa avioeron. Olen muutaman kuukauden yrittänyt ymmärtää, etsinyt vastauksia epätoivoisesti. Itkenyt, huutanut, suuttunut. Ollut surullinen, turhautunut, loputtoman väsynyt ja ruokahaluton. Sisältäni on tapettu jotain hyvää ja kaunista- jotain mitä ihminen ei voi milloinkaan enään saada.
Lasteni isä, minun elämänkumppanini- ei enään yhtäkkiä tahdokaan olla sitä mitä ollaan toisillemme luvattu. Hyvinä ja huonoina päivinä, kunnes kuolema meidät erottaa. Nämä sanat ovat olleet minulle ikuisia, olen luullut että myös hänelle. On monia asioita joita olen uskonut, luottanut ja luullut väärin. Välillä tuntuu että se ihminen jota olen sokeasti rakastanut, on joku ihan vieras ihminen. Nyt hän katsoo minua kylmillä silmillään, ilman rakkautta ja välittämistä.
En tiedä kenties milloinkaan miksi juuri minulle tapahtuu kaikki tämä. Miksi minulta viedään elämäni tärkeimmät ihmiset näin rajusti pois. Tällä hetkellä voimia ei ole mihinkään. Lapset pitävät minut tässä, ja heidän onnensa on minun elämäntehtäväni.
En voi milloinkaan antaa miehelleni anteeksi sitä, mitä hän tekee pienille viattomille lapsilleen ja yhtälailla minulle. Hän tahtoo rikkoa upeimman asian mitä ihminen elämässään voi saavuttaa-oman perheensä! En voi muuta kuin itkeä ja ihmetellä. Ajatusten tulva on loputon. Tuleeko loppua milloinkaan?
Pitäkää te toisistanne huolta, sillä milloinkaan ei voi tietää mitä huominen tuo tullessaan.
